Pohjolan Tumma Mehiläinen

Aimo Nurminen

Eurooppalainen tumma mehiläinen: Säilyttämisen arvoinen
(lyhennelmä tästä artikkelista Mehiläinen 2/2015 -lehdessä)

1800-luvulla suurin osa maailman mehiläisistä oli tummia eurooppalaisia hunajamehiläisiä. Ihmisen toiminnan vaikutuksesta mehiläisistä alkoi vähitellen tulla sekarotuisia. Ne olivat väriltään mustia ja pääosin erittäin vihaisia. Tämän vuoksi ne hävitettiin ja korvattiin lempeämmillä roduilla. Tumma mehiläinen hävisi lähes kokonaan 1960- luvulle mennessä. Vuosisadan lopussa tapahtunut vahinko huomattiin ja alettiin kerätä jäljellä olevia tähteitä. Siitä lähtien niitä on lisätty ja jalostettu monessa Euroopan valtiossa. Tämä työ jatkuu ja kasvaa. Suomessa toiminta on ollut hyvin vaatimatonta. Nyt onkin tullut aika korjata tämä puute. 

​

Tästä kaikki alkoi                                                    

Kun viimeisin jääkausi noin 8000 vuotta sitten päättyi ja jää alkoi sulaa, mehiläisiä oli Euroopassa vain hyvin kapealla alueella Välimeren pohjoisrannalla. Vähitellen maata alkoi paljastua Alppien pohjoispuolelta. Alue oli aluksi puutonta tundraa, mutta alkoi vähitellen kasvaa myös puita. Mehiläiset löysivät Alppien länsipäästä reitin pohjoiseen ja levittäytyivät vähitellen jään sulettua koko nykyisen Euroopan alueelle idässä Uralille asti sekä pohjoisessa Isoon-Britanniaan ja Skandinavian eteläosiin. Evoluutio muokkasi nämä mehiläiset pohjoisiin olosuhteisiin sopeutuneiksi. Ne olivat väriltään lähes mustia ja tulivat toimeen niukoillakin ravintolähteillä. Ne sopeutuivat myös selviytymään pitkistä talvista talvehtimalla suhteellisen pienillä mehiläismäärillä ja käyttämällä niukasti talviruokaa.

​

​

Mehiläisten nimeäminen

 Ruotsalainen luonnontieteilijä Carl von Linné loi 1700-luvulla kasvien ja eläinten luokittelujärjestelmän ja nimesi suuren joukon lajeja, joukossa myös mehiläinen. Eläinten nimi muodostuu kahdesta osasta, sukunimestä ja lajinimestä. Samaa sukua olevat eläimet muodostavat ryhmän, joilla on samoja ominaisuuksia, mutta ne eivät tavallisesti pysty saamaan keskenään elinkelpoisia jälkeläisiä. Samaa lajia olevat eläimet sen sijaan pystyvät lisääntymään keskenään ja jälkeläiset ovat kykeneviä lisääntymään edelleen. Lajilla saattaa olla lisäksi erilaisia alalajeja.

​

Hunajamehiläisellä näitä on nimetty 25 kappaletta.  Hunajamehiläinen sai vuonna 1758 nimen Apis mellifera. Apis tarkoittaa latinassa mehiläistä ja mellifera hunajankantajaa. Linné huomasi jonkin ajan kuluttua, että nimi oli väärä ja antoi mehiläiselle oikeamman nimen: Apis mellifica, joka tarkoittaa hunajantekijää. Mellifica:a käytettiin jonkin aikaa, mutta se vaihdettiin takaisin alkuperäiseen.

Alalajien nimeämisessä se alalaji, joka nimetään ensimmäisenä, saa saman nimen kuin itse laji. Linné asui Ruotsissa, jossa mehiläiset olivat tummia pohjoismaisia. Tumma mehiläinen sai siis nimen Apis mellifera mellifera. Tieteellisissä julkaisuissa nimeen usein lisätään myös nimeäjä ja nimeämisvuosi.

​

​

Mehiläishoidon kehittyminen                           

Elinkeinojen kehittyessä myös mehiläisiä alettiin ottaa ”kotieläimiksi”. Jo keskiajalla mehiläishoito oli varsinkin Itä-Euroopassa varsin merkittävä elinkeino. Irtokehäisten pesärakenteiden keksimisen myötä siirryttiin mehiläispesien ryöstämisestä niiden verottamiseen. Vielä 1700-luvulle asti kukin mehiläisrotu asutti kukin omaa aluettaan eikä risteytymistä tapahtunut kuin levinneisyysalueiden raja-alueilla.

Siirtolaisuuden ja kulkuyhteyksien paranemisen myötä myös mehiläisiä alettiin siirtää uusille alueille. Tummaa eurooppalaista mehiläistä vietiin 1800-luvun alussa Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Kaikilla näillä alueilla se selviytyi erittäin hyvin, ja 1850-luvulla tämä tumma mehiläinen oli maailman runsaslukuisin ja laajimmalle levinnyt mehiläisrotu. Samanaikaisesti alettiin myös siirtää muita rotuja uusille alueille. Keski-Eurooppaan alettiin tuoda Italiasta keltaisia hyvin tuotteliaita mehiläisiä. Tämä johti väistämättä siihen, että alkoi syntyä risteytymiä. Myös krainilaisia ja nummimehiläisiä otettiin käyttöön. Vähitellen mehiläiset alkoivat olla yhä enemmän ja enemmän sekarotuisia.

​

Heteroosin vaikutuksesta mehiläisten elinvoima lisääntyi ja toi mukanaan myös kasvaneen puolustushalun ja -kyvyn. Jo 1900 luvun alkupuolelta lähtien osa mehiläisistä alkoi olla niin aggressiivisia, ettei niiden kanssa voinut työskennellä.   Ne olivat pääsääntöisesti väriltään mustia, koska musta väri on mehiläisten perimässä dominoiva ominaisuus. Mehiläisten vihaisuudesta johtuen niitä alettiin vaihtaa lempeämpiin italialaisiin mehiläisiin. Tämä tapahtui kaikkialla tumman mehiläisen alueilla. 1960-luvulle tultaessa tumma mehiläisrotu oli melkein kokonaan hävitetty maailmasta.

​

​

Geeniperimän menettäminen                                               

 Vasta 1980-luvulla huomattiin, että oltiin menettämässä tumman mehiläisen arvokas geeniperimä. Jäljellä olevia puhtaita kantoja alettiin kuumeisesti etsiä lähinnä pohjoismaista ja Baltiasta. Jonkin verran niitä löytyikin. Myös useasta Keski-Euroopan maasta löytyy tumman mehiläisen kantoja, jotka ovat kukin eriytyneet ominaisuuksiltaan jonkin verran.

​

Nykyisten tumman mehiläisen perimää on verrattu tuhat vuotta vanhojen fossiilien genomiin ja tapahtuneet muutokset ovat erittäin pieniä. Tämän uuden heräämisen myötä tummaa mehiläistä on alettu suojella ja jalostaa. Joissakin Euroopan valtioissa kuten Ruotsi ja Irlanti on kasvava määrä tumman mehiläisen kasvattajia ja heillä tukenaan vahva organisaatio. Näiden toimijoiden kattojärjestönä toimii SICAMM-järjestö (Societas Internationalis pro Conservatione Apis melliferae melliferae). Näillä aktiivisesti toimivilla kansallisilla järjestöillä on käytössään puhdasparitusasemia, geenipankkeja ja reservaatteja. Myös jotkin valtiot tukevat rahallisesti tätä toimintaa.

SICAMM järjestää joka toinen vuosi jossakin sen jäsenmaassa konferenssin, jossa käsitellään tumman mehiläisen ylläpitämiseen ja jalostamiseen liittyviä asioita. Samalla tutustutaan myös järjestäjämaan mehiläishoitoon ja -tutkimukseen. Suomella on järjestämisvuoro vuonna 2018.

​

​

Tumma mehiläinen Suomessa  

​

Suomeen mehiläinen ei koskaan tullut omasta aloitteestaan. Ensimmäiset mehiläiset tänne tuotiin Virosta 1750-luvulla pölkkypesissä. Ne eivät kuitenkaan selvinneet Suomen kylmistä talvista. Ensimmäinen henkiin jäänyt mehiläisyhteiskunta tuotiin Ruotsista 1777. Se oli olkipesässä ja sijoitettiin Turun Akatemian puutarhaan Ruissaloon. Tästä alkoi Suomen mehiläishoitohistoria.

Suomessa tapahtui sama kuin muuallakin maailmalla ja 1960-luvulle mentäessä puhtaat tummat mehiläisyhteiskunnat olivat lähes täysin hävitetty. Puhtaita pohjoismaisia kantoja on ollut jäljellä vain Väinö Mäen kanta, jota Lassi Kauko on ansiokkaasti pitänyt yllä. Sekin on nyttemmin sulautunut muihin pohjoismaisiin kantoihin, koska hyvin pienen populaation säilyttäminen on mehiläisin sisäsiittoisuusominaisuudesta johtuen mahdotonta. Muut Suomessa tällä hetkellä olevat tumman mehiläisen kannat ovat peräisin Ruotsista ja Irlannista.

​

​

Miksi tummia mehiläisiä? 

​

Pohjoismaisen tumman mehiläisen kasvattamisessa pääpaino ei ole hunajan tuottamisessa, koska puhtaat rodut eivät aina pysty samanlaisiin tuotantomääriin kuin heteroosin avittamat hybridit, joita lähes kaikki maailman tuotantomehiläiset nykyään ovat.  Pölytystyötä ne kuitenkin tekevät siinä missä muutkin mehiläiset. Myös pienten ja hajanaisten mesilähteiden hyödyntämisessä ne ovat tehokkaita ja kanervahunajan keräämisessä mestareita. Tärkeäksi katsottu tarkoitus on luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Yllättävänkin monille mehiläishoitoa aloitteleville nuorille ihmisille juuri tämä on tärkeä asia.

​

Tummien mehiläisten hoito on ehkä hivenen haastavampaa kuin muiden rotujen johtuen niiden energisyydestä ja liikkuvuudesta. Samalla ne ovat kuitenkin pääsääntöisesti erittäin säyseitä. Legendat tummien mehiläisten vihaisuudesta perustuvat 1950-luvun mustista hybrideistä saatuihin väritettyihin kokemuksiin.

​

​

Tumman mehiläisen tulevaisuus  

​

Meillä on Suomessa ollut 2000-luvun alusta mustan mehiläisen kerho. Sen toiminta on kuitenkin ollut vaatimatonta resurssien puutteen vuoksi. Tumman mehiläisen status on kuitenkin nyt voimakkaasti kasvamassa ja alkaa olla aika koota yhteen tiimiin kaikki tumman mehiläisen säilyttämisestä kiinnostuneet. Muissakin pohjoismaissa tumman mehiläisen säilyttäminen koetaan entistä tärkeämmäksi. Norjassa toimiva NordGen-järjestö on viime vuosina tehnyt paljon selvitystyötä tummaan mehiläisen osalta ja on perustamassa oman verkostonsa alan harrastajien kesken.

Hiljattain valmistui selvitys pohjolanmehiläisen esiintymisestä Pohjoismaissa ja Baltiassa    ( Status and Conservation of the Nordic Brown Bee: Final report L. Ruottinen, P. Berg, J. Kantanen, T.N. Kristensen & A. Præbel, 2014 ). Se on myös laaja tietopaketti tästä rodusta ja sisältää ehdotuksia rodun aseman turvaamisesta. Raportti on englanninkielinen ja löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.nordgen.org/ngdoc/husdyr/reports/BrownBeeReport2014NordGen.pdf. Raportin on tuottanut Pohjoismainen Geenivarakeskus yhteistyössä Jokioisissa sijaitsevan Luonnonvarakeskuksen (ent. MTT) kanssa.